 Peetu vuorilla. Kuva: Battery Energy Drink Urheilun seuraaminen ei kuulu yhtään ydinosaamisasioihini, mutta tätä Peetu Piiroisen mitalin juhlintaa on silti ollut mukavaa seurata. Ja paikoin hauskaakin: näyttää, että perinteisen pitkän linjan urheilutoimittajilla on lumilautailijan mitalissa jonkin verran sulateltavaa, vaikkakin ihan vilpittömän iloisessa ja hämmästyneessä hengessä.
 Peetu merellä. Kuva: Battery Energy Drink Ilta-Sanomissa lumilautailijoista puhutaan hippiporukkana, onneksi sentään aika ironiseen sävyyn. “Perinteisesti hiihtopummeja on kutsuttu linnaan pilvenpoltosta.”
Päivän vähemmän hauskaa on ollut tämä uutinen: maa- ja metsätalousministeriö kippaa 130 000 euroa nettisivulle, jonka ainoa tarkoitus on sianlihan menekin edistäminen. Tätä ennen samalle nettisivuille on kipattu rahaa jo yli 200 000 euroa. Helvetti oikeasti, tuollaiselle yhdelle nettisivulle ainakin 340 000 euroa.
Minäkin osaisin kyhätä tuollaisen saitin muutamassa päivässä Wordpressillä, enkä todellakaan kehtaisi laskuttaa siitä kuin maksimissaan muutaman tonnin ja sekin tuntuisi jo aika ahneelta. Vähän lisää rahaa niin voisin kirjoittaa nuo propagandaosiotkin. Jos saisin tuon koko 340 000 euroa, voisin kerran kuussa pukeutua possuksi ja käydä huutelemassa kaupungilla että syökää sikaa, saatana.
Tuota rahanjakopoliittista ärtymystä lukuun ottamatta viime päivinä onkin ollut ihan mukavaa. Tiistai-iltana löysin itseni Senssistä, aika nuorisopainotteisesta yökerhosta. Siellä oli Aamupoikien keikkakin, mutta sen katsominen jäi hiukka vähemmälle koska baaritiskille piti jonottaa puoli tuntia.
Keskiviikkona ei sitten ollutkaan niin mukavaa, mutta illalla jaksoin sentään tutustua erilaisiin kaupasta saataviin pastoihin. Meikkis keskiviikosta naamakirjassa: “mikä ihana päivä taas tänään olikaan. Eilisestä pikku Senssi-illasta huolimatta heräsin tietysti seitsemältä aamulla, kävin parin tunnin lenkillä ja mietin viestinnän teorioita. Samalla otin kännykkäkameralla muutaman upean luontokuvan.
Tekstinhuollon ja oikeusteorian luennoilla mietin, että onpa helppoja ja loogisia nämä kaikki asiat. Oikeastaan niin helppoja ja loogisia, etten viitsinyt luennoille mennäkään. Illalla olen vielä käynyt luovuttamassa verta, siivonnut, leiponut pullaa, tehnyt karjalanpaistia, keksinyt uusia upeita teorioita viestinnästä ja oikeudesta ja lukenut pari pikku kirjaa. Joskohan tässä vielä lahjoittaisi vähän rahaa hyväntekeväisyyteen.”
Blogin ulkoasuasiat ovat vähän edenneet: löysin helpon tavan laittaa tänne taustakuva. Olen vain miettinyt, että onkohan tällaiset hiukka häiritsevät taustakuvat jotenkin liian viime vuosikymmentä? Toisaalta onhan nämä Twitterissäkin suosittuja. Lisäksi olen hämmästynyt siitä, että tätäkin jaarittelublogia on jaksanut edelleen joku käydä lukemassa. Se on tietysti iloinen asia, mutta kun tämä jaarittelu tuntuu olevan niin hakoteillä että itsekin kyllästyn. :p
Sunnuntaipäivä on alkanut mukavan leppoisasti. Vaikka tällä jaksolla onnistuinkin työntämään luentoja joka aamulle ja yliopistolle pitäisi raahautua viimeistään kymmeneksi joka päivä, ovat maanantai ja perjantai sentään ohjelmaltaan aika keveitä. Eli huomiseksi ei tarvitse tehdä mitään.
Niinpä voi rauhassa keskittyä Radio Helsingin ja Lasse Kurjen kuuntelemiseen ja sunnuntain lehtiin. Ja näiden ohella voi myös katsoa livenä, kuinka suomalaiset ja muutkin skeittaavat Tallinnassa. Tosin lähetys tuntuu vain pätkivän aina välillä. Ja kylläpä siellä skeittaajaa kaatuilee ihan koko ajan.
Päivän Hesarissa Lempäälän Ideapark mainostaa itseään “valtakunallisena matkailukohteena”. Uudenmaan sairaanhoitopiiti kaipaa osastolääkäriä mielialahäiriökeskukseen ilmoituksella, jossa on kuva linjan 10 ratikasta. Sinänsä sopivaa, että raitiovaunussahan niitä Helsingin terveyskeskuksen psykiatriaosaston potentiaalisia asiakkaita usein saakin kohdata.
Päivän Hesarissa yritetään tietysti mainosten lisäksi käydä taas läpi kaikki inhimillisen elämän ajankohtaiset asiat. Toimittaja on käynyt Saaristomerellä jäänmurtajalla katsomassa, kuinka jää murtuu jäänmurtajan edessä. Toisaalla kerrotaan, kuinka maailmassa on edelleen liikaa ydinaseita, Obamalla on kiirettä, viranomaisten tuottamaa tietoa yritetään jalostaa netissä edes jotakuta kiinnostavaan muotoon nettinörttien toimesta ja kuinka lähiruoka on nyt in. Keski-Espoon kouluissa taas on paikoin liian paljon maahanmuuttajia ja Pohjanmaalla Vaasa ja Seinäjoki kilpailevat keskenään.
Nuo kaikki jutut sinänsä ovat ihan hyvin kirjoitettuja ja asiallisia, ei valittamista, mutta eivät mitenkään erityisen päräyttäviä. Mietin äsken, mistä se johtuisi, ja taisin keksiäkin. Nuo kaikki asiat ovat sellaisia, joissa ei oikeastaan ole ainakaan minulle mitään erityistä uutista. Ydinaseita maailmassa on ollut liikaa jo vuosikymmeniä, viranomaisten tilastoista tuotettavaa dataa on hypetetty tietyissä sosiaalisen median osissa vaihtelevasti vuosia ja lähiruokaa on kehuttu blogeissa jo aika pitkään.
Maahanmuutosta on jauhettu viime vuosina haukotuksiin asti, eikä kahden lähekkäin olevan kaupungin kilpailuasetelma jaksa kovin yllättää. Jäänmurtamisesta ei sentään ole erityisen paljoa jauhettu viime aikoina, mutta olen innostunut seuraamaan laivoien liikkeitä laivaseurantapalvelusta, josta näkyvät tietysti myös jäänmurtajien liikkeet. Hesari pyrkii toki parhaansa mukaan tuottamaan kaikkiin näihin aiheisiin lisäarvoa journalismin keinolla, jossa toimittaja lähetetään haastattelemaan jotakuta asianosaista ja toivotaan, että asianosaisesta saadaan irti jotain uutta ja kiinnostavaa.
Tosin on Hesarissa kaikkea sellaistakin, josta en ole kauheasti mitään kuullut, kuten miesten cheerleading jolla on Suomessa parikymmentä harrastajaa. Jutun kuvaan ei näistä ole saatu ensimmäistäkään. Oikeastaan urheilusivut kokonaisuudessaan ovat sellaista, josta en ymmärrä mitään. Enkä uusien kirkkojen suunnitteluunkaan ole erityisen perehtynyt.
Viime aikoina olen innostunut laivoista. Tähän sopiikin hyvin se, että ilmoittauduin maaliskuuksi risteilylle. Koska ilma eikä sijainti eivät oikein suosi laivoihin tutustumista, olen katsellut niitäkin internetistä. Harmi, ettei näissä tekijänoikeudettomissa kuvissa ole kuin tällaisia muinaisia laivakuvia.
 Alaskalaistyylinen öljytankkeri vuonna 1973 jossakin merellä.  Laivamaskottikissa ja -koira Sydneyssä 1940.  Omituisen nykyaikaisen näköinen höyrylaiva. Ehkä se johtuu tuosta väristä. Muuta kiinnostavaa viime päiviltä:
- tiedotusoppiin hakemisesta kertova blogi vuodelta 2007.
- Roskilde-festarille haetaan bloggaajia.
Päivitys! Näköjään olen vähän liiankin innokkaasti keskittynyt näihin skeittaajiin ja lehtiin, otin muutama tunti jäätelön sulamaan ja tuossahan se oli takanani ikkunalaudalla vielä äskenkin. Onneksi pakkaus oli tiivis.
Nyt jos kaikki menee kuten pitäisi, siirtyy päiväkirjahenkisempi kirjoittelemiseni smoothisti lj.viima.net -osoitteesta tälle sivulle. Muutokseen ei ole juuri muuta syytä kuin tuon aladomainin jatkuva pätkiminen, johon syytä en ymmärrä. Nämä pääsivun osoitteet toimivat yleensä ongelmitta.
Toisaalta en kyllä edelleenkään oikein tiedä, mistä kaikesta päiväkirjailisin. Vakaasti tiedän lähinnä aiheet, joista en tule kirjoittamaan, kuten kaikenlaisista henkkohtaisista ihmissuhdeavautumisista. Mutta jäähän tuohon vielä hiukka valinnanvaraa, voin kirjoittaa vaikka vaatteista tai opiskelusta. Tai ylipäänsä kaikesta kivasta.
Sikäli tämä uusi osoite käynnistyi hauskasti, että aiempaa Paavo Väyrysestä ilakointiani lainattiin Aamulehden Sunnuntai Asiat -liitteen blogipoimintojen palstalle. Annoin nyt koko Pirkanmaalle epäilemättä poliittisesti valveutuneen ja älykkään kuvan itsestäni. Lainaukseen kysyttiin kyllä lupa oikein asianmukaisesti.
Tässä blogissa olisi vielä vähän puuhasteltavaa: ulkoasua voisi säätää ja lykätä mainoksia johonkin kulmaan, pitäähän sitä jokainen ropo haalia minkä vain saa. Pitäisiköhän tökätä joku kuva naamastaankin johonkin nurkkaan, vai alkaisikohan tuntua liian epämukavalta ja narsistiselta.
Blogin nimi vaihtui myös. Tavoiteaika ei ole varmastikaan edusta säihkyvintä luovuutta, varsinkaan kun aio juosta maratonia, mutta muistuttaa kuitenkin kivasti yliopisto-opiskelijaa siitä, että oikeastihan elämässä on vain yksi tavoiteaika: kaikkien kivojen asioiden tekeminen ennen kuin aika itsestä jättää. Osoitejatkeeksi valikoitui sattumalta tuo /xx/, koska jossain vaiheessa kuitenkin kyllästyn tavoiteaikaan ja haluan vaihtaa sitä, mutten halua vaihtaa osoitetta.
Viime viikkoina olen taas ollut innoissani Flickrin käytöstä. Flickr-innostukseni on kausittaista: välillä kuvasivulla ei jaksa juurikaan pyöriä. Viime viikkoina olen kipannut sinne kasoittain kuvia, joilla ei ole hirveästi merkitystä itselleni. Niinpä ne voi Flickriin lataamisen jälkeen poistaa kokonaan kovalevyltä tilaa viemästä. Ja vaikkeivat kuvat itseäni niin innostaisikaan, voi niistä olla jollekin muulle jonkinlaista hyötyä tai iloa.
Eilen havahduin myös kuvien tilastojen äärellä siihen, että aivan piakkoin 1000 kuvaani on katsottu yli sata kertaa. Rajasta puuttuu vielä viitisentoista kuvaa, nyt 99 katselukerrassa on kuva tästä Kontulassa olevasta puutarhaliikkeen pihasta, jossa kasvihuoneen seinässä on kiinnostavan näköinen maalaus.
Lisäksi olen ollut innoissani mm. Phoenixista, esimerkiksi If I Ever Feel Better -biisinsä letkeästä menosta.
Sitä olen muuten kanssa tämän blogin kanssa miettinyt, että miten tämän kuvittamisen oikein hoitaisi. Pidän muotiblogien tavasta, jossa joka merkinnässä on kuva, koska kuitenkaan kaikki eivät jaksa pitkiä tekstijaarituksia lukea. Onpahan jotain katsottavaa. Ja se näyttää kyllä visuaalisesti mukavammalta kuin pitkä, harmaa tekstimeri, joka tämänkin jaarituksen yläreunassa velloo. Toisaalta minä en viitsi alkaa mihinkään päivän asu -henkisten kuvien jakamiseen koska se ei ole kovin kiinnostavaa, vaan alkaisi enemmänkin ehkä nolottaa, ainakin tällä hetkellä. Ehkä alan lisätä merkintöihin sattumanvaraisesti vaikka söpöjä kukka- ja kissakuvia.
Ehdottomasti päivän hauskin poliittinen uutinen: Paavo Väyrynen lähtee keskustan puheenjohtajakilpaan, ja voi siis nousta pääministeriksi. Siinäpä vasta näkemystä ja kokemusta maan johtoon!
Voin jo kuvitella ihmisten tuhisevan illalla televisioiden ääressä, että voi jumalauta nyt oikeesti, eikö se ikinä lopeta. Varsinkin siinä vaiheessa kun Väyrynen kajauttaa tiedotustilaisuudessaan Hesarin mukaan:
“Väryseltä, 63, kysyttiin myös, milloin hän aikoo jäädä eläkkeelle. “En koskaan”, Väyrynen vastasi.”
Väyrystä kannattaa pääministeriksi Facebookissa jo 95 henkeä ja määrä senkun kasvaa koko ajan!
(tämä blogi tässä osoitteessa siirtyy jossain vaiheessa ajasta iäisyyteen, jahka saan pystytettyä uuden viima.net/xx -osoitteeseen. Tosin en ajatellut sen olevan tuo xx, mutta eipä tuokaan olisi hassumpi, oikeastaan. Ilmoitan täällä kun ilmoitettavaa on.)
Olen taas unohtanut, miksi blogataan, mutta nyt muistin: tämähän on mainio tapa haukkua puolijulkisesti kaikkia ärsyttäviä asioita! Nyt haukun.
Ensinnäkin, katsoin puolivahingossa A-studiota, jossa keskusteltiin kauppojen sunnuntaiaukiolosta. Ohjelmassa Harri Jaskari lässytti muille ihan kuin se olisi puhunut jollekin vauvoille. “Kyllähän kulutajat haluavat että kaupat ovat auki sunnuntaisin, sehän on kaikkien etu. Jos pienyrittäjä ei halua pitää kauppaa auki niin ei ole pakko, lässynlässyn”. Äskeisellä Jaskari taisi vastata toimittajan kysymykseen siitä, että sunnuntaisinhan pitää maksaa tuplapalkkaa mikä lisää palkkakuluja ja siirtyy ennen pitkää tuotteiden hintoihin. Eli lässytti aiheen vierestä. Vauvatyylinen lässyttäminen on joskus käsittämättömän rasittavaa. Tiedän sen, koska osaan itse tarvittaessa lässyttää hermostumatta pitkään ja typeriä, mikä hermostuttaa kuuntelemaan joutuvan.
Jaskarin lässytysohjelman perään tuli vielä se ohjelma, jossa vaimot lähtevät viikoksi pois ja kylän miehet joutuvat pärjäämään ihan itsekseen. En tiedä kumpi tuossa ohjelmassa on typerämpää: osallistujien partiarkaalinen, sukupuolitettu idioottimaisuus vai koko ohjelma itsessään, sen takiahan joku itseään ruokkimaan kykenemätön, täysavuton mutta varmaan miehekäs mies joutui johonkin sairaalaan.
Ja sitten vielä tänään Tampereelta 17:37 lähtevällä lähijunalla reissaamiseni oli sekin kärsimystä: juna lähti vasta kello 18:00, koska se tuli Helsingistä myöhässä asetinlaitevian vuoksi. No, ei haitannut, ei tässä nyt niin kiirettä ollut ja tiesin, että juna kirii helposti vartin aikataulustaan kiinni kun edessäkään ei ole mitään junaa, joka hidastaisi. Paitsi että ei kirinytkään, koska kuljettajana oli joku hipsukkatorvelo, joka ei viitsinyt ajaa maksiminopeutta, ja asemia lähestyttäessä lasketella körötteli vapaalla energian säästämiseksi. Riihimäellä aikataulua olisi taas voitu kiriä kun siellä normaalisti tönötetään 7 minuuttia paikallaan. Mutta eipä tietenkään kiritty sielläkään kun jostain syystä vain kuljettaja ei vaivautunut saamaan junaa nopeammin eteenpäin. Krääääh. Lopulta Helsingissä oltiin sitten kello 19:57, 16 minuuttia myöhässä.
Lisäksi tämä blogi ottaa päähän: Suncomet hukkaa jostain syystä ärsyttävän usein tämän aladomainosoitteen eikä lataa tätä ollenkaan. Vaihtaisin nämä tyhjänpäiväiset jaaritukset Bloggeriin, mutta en saa tätä blogia siirrettyä sinne koska Blogger ei suostu lataamaan tätä. Kräääh.
Ja tämä ärsyttää kanssa: Naiskansanedustaja. Naisautoilija. Nais sitä ja nais tätä, helvetti. Onneksi opiskelen tässä periodissa naistutkimuksen perusteita. Niillä luennoilla voi sielunsa silmin nähdä, kuinka ärsyttävien sovinistiäijien korvista savu nousisi jos olisivat paikan päällä. Ehkä saankin vielä jonkun korvista savun nousemaan lässyttämällä sille vauvapuheella feministisestä teoriasta.
Sitten viime päivittelyjen olen ehtinyt aloittaa opiskelun, saanut Tampereelta asunnon ja uuden kännykänkin olen hankkinut, voisi joskus kirjoittaa niistä.
Poliittisesti jännää viime aikoina on ollut keskustan oman Matti-sedän höperöinti vaaliraha-asioissa. Tänään Matti-sedän töpeksintä meni jo sille asteelle, että olisi ihan oikeasti syytä erota. Iltalehti kertoi päivällä, että Vanhanen on Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana jakanut RAY:n rahaa itseään tukeneelle säätiölle. Eli käytännössä luottamustehtävässä jakanut julkista rahaa itselleen.
Luulenpa, että jos vaikka minä olisin luottamustehtävissä esim. jossain yhdistyksessä ja päättäisin, että mulla on nyt ikävästi rahapula, minäpäs jaan tämän yhdistyksen rahoja vähän itselleni, tulisi taatusti potkut ja aika varmasti syytteetkin perästä. Eiköhän joku saa vielä Matti-sedästäkin tutkintapyynnön rustattua. Vai pitäisiköhän rustatakin itse, voisi saada aikaan kivan pikku julkisuusmylläkän.
Olen tällä menneellä viikolla yrittänyt tottua Tampereella asustamiseen. Tosin tänään iltapäivällä lähdin taas käymään tänne Helsinkiin. Lähijuna lähti Tampereelta 15:37, oikein kahden junayksikön mittaisena. Molempiin riitti matkustajiakin aika reippaasti. Opiskelijan automaatista ostettu junalippu välille Tampere-Puistola kustansi 9.60 euroa.
Hyvinkään jälkeen kuuntelin pitkään kahden nuoren miehen armeijahenkistä keskustelua ja ihmettelin taas armeijasysteemiä. Oikeastaan kun kuunteli heidän innostunutta puhettaan siitä, kuinka armeijan lusikka-haarukalla voi kaivaa vaikka aukon kasarmin muuriin tuli mieleen, että ehkä armeija tosiaan kasvattaa aikuisuuteen. Ei kuitenkaan siten että se tekisi pojista miehiä, koska armeijahan on oikein kaikkien poikamaisten sotaleikkien supertyyssija, mutta armeijan mentyä on taas yksi leikki elämässä vähemmän ennen aikuistumista. Ehkä armeijaleikistä siksi saattaa olla vähän innostunutkin kaikkien niiden hajoilemispuheiden ohessa.
Kännykkäni kriittisin näppäin päätti sanoa sopimuksensa irti tiistaina. Ei tietysti pitäisi olla kovinkaan suuri yllätys, että taskussa pidettävästä puhelimesta hajoaa se ainoa näppäin, joka on selvästi koholla muusta puhelimesta.
Muuten Nokian N73 onkin palvellut ihan kivasti 2,5 vuotta. Paitsi sama joystick-näppäin meni vähän rikki jo viime kesänä painui hieman alas, mutta toimi kuitenkin vielä) ja sekosi kokonaan joulun alla (painui kokonaan pohjaan), jolloin sain sen kuitenkin korjautettua ilmaiseksi takuuhuollossa. Silloin oli myös kätevästi lainassa toinen puhelin, jolla testasin yhtä Nokian kehitteillä ollutta ohjelmaa, joten ilman puhelinta ei tarvinnut elellä.
N73 taisi viihtyä joulun aikoihin huollossa pari viikkoa, eikä ollut puhettakaan että siksi aikaa olisi saanut tilalle jonkun varapuhelimen. Nyt takuu vain on mennyt umpeen, joten korjaus pitäisi varmaan maksaa itse. Taidan mielummin ostaa kokonaan uuden puhelimen, tällä kertaa sellaisen, jossa ei ole näppäimistä kohollaan olevaa joystickiä.
Tiistai-ilta meni mukavasti Tampereessa, tapasin muutaman tulevan opiskelukollegan ja useamman vanhemman, tuleva opiskelukollegan. Mukavia, reippaita ihmisiä. Oikeastaan niin reippaita, että tuntuu itsekin tulevansa reippaammaksi ja nohevammaksi ihmiseksi siinä seurassa. Hauskaa. Nyt on myös mukavampi aloittaa ensi viikolla opintonsa, kun tietää jo muutaman ihmisen eikä tarvitse mennä ihan tuntemattomaan joukkoon. Poistuin tapaamisesta kello 3:10 lähteneellä Paunun yöpikavuorolla Helsinkiin ja nukuin matkan suurelta osin, vaikka takana rämisikin joku mikroaaltouuni.
Kävin taas tutustumassa yhteen Opiskelijoiden vuokravälityksen ilmoittamaan vuokra-asuntoon Tampereella, nyt Tiiliruukinkadulla. Asuntohankinnalla alkaa hiljalleen olla enemmän kiire, joten olen hieman tinkinyt aiemmasta, nirsosta linjastani ja lähtenyt katsomaan hieman epämääräisempiäkin asuntoja. Tämä oli nyt ehkä jo turhankin epämääräinen: keskimääräistä sotkuisempi meininki, ja asunnossa oli omistajan vanhoja huonekaluja, joita ei saisi hävittää. Varastoon saisi kyllä siirtää. Putkiremontti olisi alkamassa ennen vuodenvaihdetta, mutta urakoitsija puuttuu vielä. Poislähtiessä näkyi, kun viereisessä asunnossa vanha täti kunteli partsilta että mitäs siellä naapurissa, eli tässä tarjolla olleessa asunnossa, oikein puhutaan.
Muuten tänään ei olekaan ollut suuresti ohjelmaa, lähdin Mikkelistä IC-junalla kello 11:08 kohti Pieksämäkeä, missä ehti hetken tallustella ja ottaa muutaman kuvan rautatieasemasta. Jatkoin matkaa 12:28 lähteneellä IC-junalla kohti Tamperetta. Molemmat matkat sujuivat kivasti tyhjässä, vanhassa ykkösluokan hyttiosastossa. Jyväskylän jälkeen onnistuin nukkumaankin osan matkasta mukavan kesäisissä matkatunnelmissa.
Tässä kesässä harmillisinta on ehkä ollut junamatkailun vähäisyys. Koska VR:n Lomapassi on nykyisin riistohintainen, opiskelija-alennukseton ja huonoehtoinen, ei ole tullut sitä enää hankittua. Viime kesänä voin maksattaa junamatkani valtiolla, mistä kiitos Suomen asevelvollisuusjärjestelmälle, mutta tänä kesänä olisi ostettava ilmeisesti kertalippuja joka matkalle. Toisaalta kun tänään istuin junassa mietin, miten ulkona on ihanan aurinkoinen ilma, mutta itse istun vain täällä sisällä. Nyt illalla taidan yrittää osua tapaamaan muutaman tulevan opiskelijan samalta alalta.
Käväisin viime torstaina (20.8.) ilmoittautumassa yliopistolla, ja nyt olen ihan virallisesti opiskelija Tampereen yliopistossa. Hassua, en olisi ehkä uskonut. Ilmoittautuminen tuntui jännittävältä käännekohdalta noin kaksi minuuttia, sitten se alkoi tuntua jo vähän vähemmän jännittävälta. Istuin muutaman tunnin uuden opiskelupaikkani aulan perukoilla kannettavan kanssa. Ei ollut aula liioilla pistorasioilla siunattu sekään, mutta perältä löytyi sentään pari pistoketta. Takana oli omituinen, tyhjä nurkkaus, jossa ilmeisesti sijaitsi ennen pankkiautomaatti. Tuolia tosin ei ollut, mutta siirsin sellaisen pistorasian kupeeseen kun ajattelin, että mulla on nyt tämän koulun opiskelijana oikeus moiseen.
Lähtiessä harhailin hieman ympäri yliopistoa, jottei kaikki olisi niin outoa koulun alkaessa ensi viikolla.
Kävin torstaina vilkaisemassa myös yhtä asuntoa, silloin Armonkalliolla. Viehättävää seutua pienine, kapeine katuineen. Asuntokin oli ihan miellyttävä, kaappitilaa olisi ollut paljon, mutta ikkunasta olisi näkynyt vain vastapäinen talo ja parkkipaikka. Ei siis oikein innostavaa. Jos näitä ei olisi edessä, näkyisi rautatielle. Tämä taas on ärsyttävää: asua niin lähellä rataa, mutta kuitenkin niin ettei sinne näe. Vuokratasot sentään ovat sangen siedettävät Helsinkiin verrattuna, tästä olisi saanut pulittaa 420 euroa kuussa, neliöitäkin oli sentään vaille 30.
Näyttöä odotellessa tuli jaariteltua toisen asunnonetsijän kanssa. Hän kertoi asuneensa aikanaan Nekalassa ja todenneensa kaupunginosan viehättävän ulkokuoren puistoineen ja puutaloineen pettävän, huumekauppaa riitti ja naapurikin jakeli tappouhtauksia. Nyt kaupunki kuulemma yrittää taas siistiä aluetta ja tyhjentää jotain ongelmataloa asukkaista. Kiinnostavaa, koska kävin viime viikolla katsomassa yhtä asuntoa Nekalasta, viehättävän puutalon yläkerrasta ja kaikki vaikutti silloin oikein viehättävältä. Sitä tosin en ottanut, matka keskustaan vei kävellen yli puoli tuntia ja asunto oli turhan pieni ja ikkunoitu sisäpihalle.
Armonkalliolta asemalle kävellessä suretti Tampereen ratapihan makasiinien purkutyömaa. Kauhistelin myös huomatessani, että myös aika röttelökunnossa olevien makasiinien lisäksi paikalta taidetaan purkaa myös muutama puinen, viehättävä asuintalo ja tiilinen toimistorakennus. Kaikki vanhoja, hienoja rautatierakennuksia. Paitsi ne makasiinit olivat kyllä jo parhaat päivänsä nähneet. Tilalle rakennetaan tietysti tylsiä lasibetonihökötyksiä, joita on jo maailma täynnä ja joissa kenelläkään ei ole varaa asua.
Kävin tutustumassa Taiteiden yön meininkiin, taisi olla jo peräti kolmas kerta. Kiasmalla skeittailtiin, sitä oli mukava katsella muutama tovi. Rautatieaseman edustalla Jeesus-bussi julisti tolkuttoman kovalla sanomaansa, sitä ei ollut kovinkaan mukavaa kuunnella yhtään tovia. Bussin viereen oli vielä pysäköity tyhjäkäynnillä jurnuttanut henkilöautokin, mikä ei oikein vaikuttanut miellyttävältä toiminnalta kyseisessä paikassa.
Ennen iltakymmentä vilkaisin Senaatintorin ilmapallotapahtumaa. Tai oikeastaan ensin vain yritin vilkaista, Aleksanterinkadun kautta torille oli vaivalloista päästä, joten kiersin Kauppatorin laidan kautta Katajanokan puolelle, mistä pääsikin katsomaan ilmapalloja ihan kätevästi. Joskaan eivät ne nyt hirveän päräyttäviä ehkä kuitenkaan olleet, mutta mukavia kuitenkin.
Aleksanterinkadulla oli tungosta. Mulla tosin ei ollut laukussa kuin omia kirjoituksia yhdessä lehtiössä sekä siideri ja kamera. Isompi kuva.
Ilmapalloshow. Ehkä pallot olisivat olleet näyttävämpiä jos olisi osunut aivan niiden alle ihmettelemään.
Paluumatka keskustasta Itä-Pakilaan sujui mukavasti: Linjan 64N aiempi bussi oli juuri täyttynyt kun tulin Rautatientorille, mutta sen perään ajoi heti lisäauto johon tuli vain kourallinen matkustajia. Se vielä ohitti aiemman, täyttyneen auton ja toi ensin perille.
Hämmästelen säännöllisesti skeittaajapoikien monitaitoisuutta, viimeksi tänään kun tämän haastattelun innoittamana selailin muutamia tuossa Itunes-kuvassa mainittuja bändejä ja yritin löytää jotain kiinnostavaa. Ainakin Beirut vaikutti miellyttävältä, ja listalla oli tietysti myös perinteiset Smithsit ja Joy Divisionit.
Olen vähän yrittänyt löytää uutta kuunneltavaa, mutta se on toisinaan vaivalloista. Last.fm on päättänyt ryhtyä suosittelemaan lähinnä ganstarappia ja suomi-iskelmää kiitoksena ahkerasta Frederikin ja Looptroopin kuuntelustani. Looptroop vain ei mielestäni ole kovinkaan ganstarappia, ja suomi-iskelmän maailmaan en kovinkaan perusteellisesti jaksaisi sukeltaa. Frederikiinkin olen sukeltanut toki vain ja ainostaan Reetun kätketyn yhteiskuntakriittisyyden takia, josta olen avautunut kesän aikana liian monelle ihmiselle. Nyt olen tosin jo hiljalleen päässyt yli aiheesta. Mutta onhan tämä nyt yhteiskuntakriittistä, oikeasti:
Niin moni nytkin elintilaa itselleen pimittää… hah huh hah
Ja uudet rajat naapurinsa eteiseen nimittää… hah huh hah
Mut heikompi jos kysyy, tää oikeinko on?
Niin päätös on ja pysyy, saat lausunnon
Jatkuu aina perinne vain tää!!
Tiesittehän muuten jo kaikki, että Frederik esitteli peniksensä heinäkuun Hymy-lehdessä?
Ja tiesittehän muuten kaikki 9 lukijaani myös sen, että minusta tulee syksyllä tiedotusopin opiskelija?! Olen tätä julistanutkin jo siellä sun täällä, mutta jos nyt joltain oli tämä tieto päässyt ohi menemään niin julistetaan taas. Joskohan seuraavaksi oisin ässä ainutkertainen ja tekisin heinäkuulta tuollaisen aiemman tyylisen meikkis sitä meikkis tätä -katsauksen.
Olen muistanut aina toisinaan miettiä, pitäisikö tähän blogiin kirjoittaa jotain, ja jos pitäisi, niin mitä se olisi. Viime kuukausinahan en ole kirjoitellut kovin suuresti mitään, varsinkaan mihinkään julkiseen blogiini.
Toissa viikonloppuna tein kuitenkin pienen ja yksinkertaisen havainnon näistä kirjoittamisasioista. Ostin sattumalta pienen ruutuvihkon eräästä Asematunnelin kirjaliikkeestä, jotta voisin helposti kirjoittaa mieleenjuolahtavia asioita ylös melkein missä tahansa. Niitä kirjoitettavia, mieleenjuolahtaneita asioitahan sitten riittikin sangen runsaasti. Muutamaa päivää myöhemmin tuli huomattua tämä jonkin firmankin mainoksissaan viljelemä toteamus varmuutta tuovasta kokemuksesta. Sama pätee tietysti myös kirjoittamiseen – mitä enemmän sitä tekee, sitä helpommin se sujuu. Tässä mielessä jopa kaikenlaisessa omasta elämästään ja milloin mistäkin triviaalista asiasta internetiin jaarittelemisessa on tietty hyödyllinen puolensa.
|
|
|
