viima.net

Toimitan tällä viikolla tiedotusopin opiskelijoiden viikkolehteä Utainta. Olen aiemminkin kirjoittanut joitain lehtijuttuja, mutta tässä parin päivän aikana on ainakin saanut kunnolla tutustua niihin ongelmiin, mitä varsinkin paperisen lehden tekemisessä tulee vastaan.

Pahin hankaluus toimittajalle näyttää olevan se, etteivät jutun kannalta oleelliset ihmiset vastaa puhelimeen. Muistelen Tuomon joskus manailleen samaa asiaa. Vaikka on kirjoittanut pari sivullista kysymyksiä, eivät ne paljoa lämmitä kun niitä ei pääse edes esittämään. Tässä vaiheessa ei auta kuin vaihtaa lähestymistapa toiseen. Toki tässäkin on puolensa:  jutun valmistuttua ehkä huomaakin, että alkuperäinen näkökulma ei ollutkaan se paras.

Toinen vaikeus on se, että usein joutuu olevaan epämiellyttävän hankala ihminen. Kun paperinen lehti pitää tietyllä hetkellä saada valmiiksi, on haastattelujen tekemisen ja kuvien ottamisen aikataulut pakko sulloa jotenkin niin, että kaikki tulee tehtyä tiettyyn ajankohtaan mennessä. Kun itse on tottunut ajattelemaan asiat nettinäkökulmasta siten, että riittää kun juttu saadaan julki sopivana ajankohtana, nyt juttu pitäisi saada kasattua jo huomattavasti ennen varsinaista julkaisuaikaa eikä joustovaraa ole, varsinkaan tällaisessa vuoroviikoin tehtävässä julkaisussa.

Paperilehden ongelma on myös tilanpuute. Tosin tälläkin ongelmalla on puolensa: kun juttua on pakko lyhentää puoleen, keskittyy silloin usein olennaisempiin asioihin. Se on kuitenkin nettiin verrattuna ongelma, että olennaisuus määräytyy teknisen tilaseikan perusteella eikä asian olennaisuuden kautta. Netissä on epäilemättä suuri kiusaus työntää julki koko juttunsa, ettei vaivalla kirjoitettua tekstiä menisi hukkaan.

Sen olen oppinut, että aina kannattaisi varautua ongelmiin ja tehdä varasuunnitelmia jo ennakkoon. Kannattaa jakaa yhteystietojaan auliisti ja ottaa yhteyttä samasta aiheesta muihinkin kuin yhteen tahoon, varsinkin jos sellaisia tietää.

Tällaiset yksityiskohdat varmaan kuulostavat pitkään toimittajan töitä tehneestä itsestäänselvyyksiltä. Olen syksyn aikana yrittänyt oppia katsomaan itsestäänselvyyksiä uudella tavalla, lähinnä siksi, että monet omasta mielestäni tavalliset asiat ovat osoittautuneet muille uusiksi ja vieraiksi. Varsinkin nettiasiat.

Klikkailin maanantaina aamupäivällä selaimen välilehtiin auki muutaman HS:n uutisen, kuten usein tapana on. HS:n talousosaston jutuista useampi näytti olevan toimittaja Jarmo Aaltosen kirjoittamia, missä sinänsä ei ole mitään kummallista, Aaltonen kun Hesarin taloustoimittaja kirjoittaa lehteen sangen tiuhaan muutenkin.

Iltapäivällä klikkailin taas auki Hesarin uutisia, ja talousuutisissa oli silloinkin usein Aaltosen nimi. Mielenkiinnosta klikkailin auki kaikki maanantaina julkaistut HS.fi:n talousosaston jutut, ja niistä 12, eli lähes kaikki, oli Aaltosen kirjoittamia. Näiden lisäksi tiistaina HS:n taloussivuilla oli vielä kolme Aaltosen kirjoittamaa juttua, jotka tosin olivat käytännössä  samoja kuin eilen netissä olleet jutut.

Toimittaja ahkeroi maanantaina niin jalkapallon lapsityövoiman, VR:n makuuvaunutilauksen, ravintoloiden alv-alennuksen, Googlen ja Applen houkuttelevuuden työnantajina kuin Pekkarisen ja Wahlroosin ajatustenkin parissa. Myös pikavipit, kalastus, sähköinen kauppa, Keskuskauppakamarin verotusajatukset ja Millennium-palkinto ovat kelvanneet uutisiksi.

Vauhdista huolimatta jutut ovat ihan asiallisia ja kiinnostavia. Suuri osa perustunee tiedotteisiin, mutta niihin merkittävä osa uutisista perustuu muutenkin. Oikeastaan ainoa ero tavanomaiseen taitaa olla se, etteivät toimittajat yleensä laita nimeä tiedotteiden pohjalta muokattuihin uutisiin, vaikka nimen laittaminen jokaiseen uutiseen voisi olla lukijoiden kannalta ihan hyvä ajatus.

Jos päivässä julkaisee 12 juttua, ei niihin luonnollisesti ehdi käyttää kovin paljoa aikaa, minkä voi päätellä juttujen julkaisuajoistakin. Aina tämäkään ei ole mitenkään huono asia: aiheensa tunteva toimittaja osaa aika nopeasti päätellä tiedotteesta, onko se merkittävä ja millaista uutisarvoa sillä on.

Journalismin avoimuuden kannalta voisi toisaalta olla kiinnostavaa, jos jokaisesta jutusta näkyisi aika, jonka toimittaja on käyttänyt jutun tekemiseen tai käsittelyyn. Jutun lähteenkin voisi ilmoittaa lukijoille.