(Tämä blogimerkintä on julkaistu aika samansisältöisenä Utaimen Päivän puhe -palstalla, tosin alunperin tämä on kirjoitettu raakiletasolla tähän blogiin).

Yle on kiitettävästi pyrkinyt tekemään uutistensa gallupjournalismista läpinäkyvämpää laittamalla gallupuutisten yhteyteen myös gallupin tarkemmat tulokset.

Tammikuun alussa Yle uutisoi suomalaisten suhtautumisesta menoleikkauksiin. Gallupilla oli 1005 vastaajaa, ja näiden vastausten perusteella Yle kertoo suomalaisten suhtautuvan suopeasti valtion ja kuntien menojen leikkauksiin (43 % vastaajista kannatti).

Uutisen yhteydessä on jälleen pdf-tiedosto vastausten tarkemmista jakaumista. Ne eivät tosin olleet niinkään kiinnostavia kuin viimeisellä sivulla olleet vastaukset gallupin yhteydessä esitettyihin taustakysymyksiin.

Taustatieto-osiossa nimittäin 19 prosenttia vastaajista ilmoittaa, ettei tiedä oman taloutensa vuosittaisia bruttotuloja. Tässä samassa gallupissa, jossa on kysytty neuvoja valtion ja kuntien rahoituksen järjestämiseen.

Toki tätä tietämättömyyttä voidaan selittää lukuisilla seikoilla: puolison tarkat tulot eivät tule puhelimessa mieleen, töitä on ollut vähän katkonaisesti vuoden aikana, palkka on noussut ja niin edelleen.

Mutta tämä laittaa silti miettimään gallupkyselyjen järkevyyttä. Voin myöntää, että jos joku soittaisi minulle ja kysyisi, millä tavalla valtion pitäisi vaikka terveydenhuollosta säästää, olisi vastaus aika ööh ööh -painotteinen. Jos vaihtoehtoina olisi kyllä tai ei -vastauksia, voisi niistä musta tuntuu -periaatteella varmaan jotain valita, mutta en tiedä onko tällaisella “tiedolla” mitään virkaa päätöksenteossa.

Ylen gallupin taustatietojen kohdalla jää harmittamaan, ettei muissa kohdissa ole voinut vastata “en osaa sanoa” -vaihtoehdolla.Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, kuinka suuri osa olisi vastannut myös asuinpaikkaa, perheen kokoa tai ammattia kysyttäessä “en osaa sanoa”.

Hämeen Sanomat liittyi tammikuun lopussa niiden lehtien joukkoon, jotka yrittävät saada lukijansa maksamaan verkkouutisista. Osa hameensanomat.fi:n sisällöstä muuttui maksulliseksi tammikuun lopussa.

Nyt jo maksulliselle puolelle siirtyneessä uutisessa kerrottiin muutoksesta seuraavaa:

“Verkkosisältö on pilkottu kahtia: ilmaiseen ja maksulliseen. Ilmaisena säilyvät valtakunnan ja maailman uutiset, keskustelupalsta, blogit sekä tapahtumakalenteri Menokatu. Maksullisella puolella ovat tarjolla lehden omat paikalliset uutiset, näköislehti ja sähköinen verkkolehtiarkisto. Maksullinen verkkopalvelu Hämeen Sanomat Etu24 on tarkoitettu lisäpalveluksi painetun lehden kestotilaajille, mutta sen voi myös tilata erikseen.”

Paikalliset jääkiekkouutiset on kuitenkin jostain syystä jätetty ilmaispuolelle. Muutoksen seurauksena Amppareissa ei enää linkitetä Hämeen Sanomiin, vaan netin paikallisuutiset jäävät Ylen vastuulle.

Paperisen Hämeen Sanomien kestotilaajalle Etu24-verkkopalvelu maksaa 2 euroa kuussa. Pelkkä Etu24-tilaus ilman paperilehteä maksaa vuodeksi 126 euroa. Paperilehden kestotilaus 12 kuukauden laskutusjaksolla, ilman verkkopalvelua, maksaa 237 euroa vuodessa.

Olisin aika yllättynyt, jos Hämeen Sanomat nyt jostain syystä onnistuisi verkon maksullisuudessa muita paremmin. Toisaalta, eipä heillä paljoa hävittävääkään ole. Verkkolehden viikottainen kävijämäärä on pyörinyt 10 000 – 15 000 kävijän / selaimen paikkeilla, sivunlataukset 100 000 viikottaisen paikkeilla.

Kun STT:n uutiset, etusivu, blogit ja keskustelut keräävät kävijöitä vanhaan malliin, tuskin paikallisuutisten lähteminen aiheuttaa kovin suurta lovea kävijämäärään. Ja tässäpä se villakoiran ydin onkin: vaikka aiheuttaisi, ei se noilla kävijämäärillä paljoa haittaakaan. Ajatellaan että Hämeen Sanomat saa verkkosivuiltaan vaikkapa 5 – 10 euroa per 1000 sivunlatausta. Jos sivunlatausten määrä puolittuisi nykyisestä, vähentäisi se verkosta saatavia tuloja noin 250 – 500 euroa viikossa.

Tuollaisilla summilla taas ei mediatalon taloudessa taida olla paljoakaan merkitystä. Vuositasolla aiheutuisi noin 13 000 – 26 000 euron tulonmenetys. Tuon kuittaisi reilulla sadalla uudella kestotilauksella. Ja koska vähentymä ei varmasti ole noin paljoa, eivät tulotkaan vähene näin runsaasti. Ja todennäköisesti muutama (tai muutama kymmenen) tilaaja löytyy myös maksulliselle verkkopalvelulle, jolloin tuloja tulisi vuodessa ehkä muutama tonni lisää. (Myönnän, näissä luvuissa on aika karkeita yksinkertaistuksia.)

Pitemmälle katsottaessa paikallisuutisten maksullisuudessa on kuitenkin ainakin yksi ongelma: se rapauttaa hiljalleen suhdetta niihin lukijoihin, jotka eivät paperilehteä tilaa. Varsinkin nuoremmat lukijat hankkinevat uutisensa jatkossa kokonaan muualta, tai tyytyvät silmäilemään jutut vain verkkolehden etusivulta.

Lisäksi paikallisuutisten maksullisuus vähentää Hämeen Sanomien merkitystä netissä paikallisesti. Lehden uutiset Hämeenlinnasta ja naapurikunnista tulevat jatkossa entistä harvemmin vastaan silloin, kun ihmiset etsivät Googlella tietoa Hämeenlinnan paikallisista asioista.

Lopputulos: paikallisuutisten muuttaminen maksulliseksi ei vaikuta ainakaan nopeasti tai merkittävästi oikeastaan mihinkään. Alan ihmetellä, miksi vaivauduin kirjoittamaan tästä.

Hämeen Sanomien päätoimittaja Pauli Uusi-Kilponen kysyi muutoksen yhteydessä tiedotteessa, että miksi jaetaan tietoa ensin ilmaiseksi ja sitten jälkikäteen ihmetellään, miksei sama mene kaupaksi seuraavana päivänä maksullisessa lehdessä.

Aika monen verkkolehden tilanne on kuitenkin se, etteivät ihmiset vaivaudu lehden nettisivuille lukemaan uutisia, vaikka ne olisivat ilmaisia.

Lisäys illalla: Uudistuksesta näköjään käydään keskustelua lehden palstalla. Siellä päätoimittaja mainitsee, ettei verkkopalvelua voida verotuksellisista syistä tarjota kokonaan ilmaiseksi kestotilaajille. Kestotilaus kun on arvonlisäveroton, mutta verkkopalvelu ei sitä voi olla. Keskustelusta löytyi myös linkki Ylen uutiseen aiheesta, ja siellä haastateltu Sanomalehtien liiton johtaja Pasi Kivioja onkin tehnyt aika saman arvion mitä tein itse: Hämeen Sanomien kävijämäärillä ei paljoakaan haittaa, vaikka kävijämäärä maksullisuuden takia vähenisi.

JSN ei aiemmin ole tavannut paljoakaan puuttua lehtien keskustelupalstojen sisältöön. Niiden asema journalistisena aineistona on hankala: JSN katsoo ainakin selkeästi toimituksellisen aineiston yhteydessä olevien, ennakkomoderoitujen keskustelujen kuuluvan valvontansa piiriin. Lehtien sivuilla olevat blogit kommentteineen ja villit keskustelut ovat vaivalloisempia.

Kuuntelin aiemmin syksyllä kun Uuden Suomen Markku Huusko piti luentoa verkkolehdestä. Muistelen hänen maininneen, että Uuden Suomen blogeista JSN:n valvontaan kuuluvat ne, jotka toimitus nostaa joko verkkolehden puolelle tai puheenvuoro-palstan yläreunan poimintoihin. Muissa ei JSN:llä ole päätösvaltaa.

Tuohon asti tilannetta voisi pitää selvänä, mutta entä esimerkiksi toimituksellisella puolella olevan Jari Tervon blogi-kolumnin kommentit? Tervon “blogimerkinnät” ovat samoja kuin Yle Radio 1:ssä lähetetyt kolumnit, joten Tervon puheenvuorot ilmestynevät blogimerkinnöiksi ilman, että tämän tarvitsee edes US:n osoitetta selaimeensa kirjoittaa. Epäilen myös, että Jarilla on muutakin tekemistä kuin lukea esimerkiksi homoiltaa käsitelleeseen kolumniinsa tulleet 1912 kommenttia, journalistin ohjeet mielessään.

Arvelen JSN:n halunneen näpäyttää Iltalehteä siitä, ettei asiattomia viestejä ole poistettu edes sen jälkeen, kun JSN on ottanut lehteen yhteyttä kantelun takia. Viestiketjukin löytyy edelleen IL:n sivuilta. Iltalehti pääsee tällä hetkellä keskustelujensa kanssa muita lehtiä helpommalla: keskusteluketjuja linkitetään uutisiin ja ne keräävät sivuille kävijöitä, mutta lehti säästää kuluja kun se ei moderoi viestejä ennalta.

Kun yksi moderaattori lukee noin 180-250 viestiä tunnissa, vaatisi Iltalehden lähes 10 000 päivittäisen viestin moderointi ainakin 40-70 tunnin työpanoksen päivässä. Toisaalta luultavasti ennakkomoderointi jo itsessään karsisi varsin paljon asiattomia viestejä. Tai siirtäisi ne Suomi24:ään. Onko se sitten toisaalta jotenkin parempi vaihtoehto?

JSN:n perustelee Iltalehden keskustelujen kuulumista sen päätösvaltaan mm. sillä, että keskusteluihin on linkki verkkolehden ylävalikosta ja ne ovat toimituksen aloittamia. Toisaalta voi olla myös, että viestiketjuun on taannoin linkitetty etusivulta tai uutisista.

Tällä tulkinnalla vaikeuksia voisi silti odottaa muillekin palveluille, joita lehdet ovat haalineet osaksi sivustojaan kävijämäärien kasvattamiseksi. Esimerkiksi HS:n ylävalikon alta löytyy niin sanakirjaa keskusteluineen kuin opiskelupalveluakin, joista jälkimmäisen alla kuka tahansa voi aloittaa oman blogin. Minne tällaisissa aineistoissa vedetään raja journalistisesta sisällöstä JSN:n mielestä? Lukijat nyt oletettavasti kaikki ymmärtävät, ettei opiskelijan pitämä blogi kommentteineen voi olla osa HS:n journalistista aineistoa.

Henkilökohtaisesti päätökset ovat kiinnostavia, koska moderoin Aamulehden uutisten perässä olevia keskusteluja muutaman tunnin viikossa. Vaikka miten karsin asiattomat viestit, on asialliseenkaan keskusteluun aika vaikea sellaisenaan soveltaa journalistin ohjeita. Ei moderaattori voi esimerkiksi tarkistaa viestien faktojen oikeellisuutta, eikä sitä tietääkseni yleensä tarkisteta paperisten lehtien mielipidepalstoillakaan.

Ei ole mitenkään järkevää tai tarkoituksenmukaista ajatella, että uutisten kommentoijien pitäisi lukea journalisteille tarkoitetut ohjeet tai noudattaa niitä. Järkevämpää olisi, jos JSN laatisi lehdille yhtenäiset ohjeet esimerkiksi ennakkomoderoituja keskusteluja varten.

Kannattaa lukea myös Kari Haakanan ja Aamulehden Seppo Rothin blogimerkinnät aiheesta.

Näiden kalojen tarkoitus on kertoa suomalaisesta luonnosta Rantasalmen Järviluontokeskuksen kävijöille. Kuva kesältä 2005.

Tiedotusopin opinnoissani alkoi tänään tekstihuollon kurssi, jossa nimensä mukaisesti yritetään kehittyä paremmiksi kirjoittajiksi, huolletaan tekstejä ja niin edelleen. Kurssin alkukeskusteluissa tajusin, miksi toimittajien kirjoittamat toimitusten blogit ovat usein aika tylsiä, vaikkei keskustelussa blogeista puhuttukaan.

En halua osoitella esimerkkejä, mutta useamman paperilehden nettisivuilta löytyy blogi, jossa toimitus tai yksittäinen toimittaja kirjoittaa milloin mistäkin, hassuista sattumuksista tai toimituksen arjesta. En taida itse tilata yhtäkään tällaista blogia, vaikka muuten media-alan blogeja seuraankin. Usein ne eivät ole olleet kovinkaan kiinnostavia, vaikka kirjoittajina on pitkän linjan ammattitoimittajia, jotka muuten ovat hyviä kirjoittajia.

Kurssin keskustelussa mainittiin, että toimittaja on tekstintuottamisen ammattilainen, joka kirjoittaa tiettyyn tarpeeseen.Verkossa kirjoittamisen tarkoitus on toisinaan hämärän peitossa, minkä vuoksi lopputulos ei ole hyvä. Hyväkin kirjoittaja tarvitsee ohjausta siihen, kenelle kirjoitetaan, mistä, miten ja miksi.

Painettujen lehtien konsepti ja tarkoitus on vuosikymmenten aikana ehtinyt muovautua, ja kirjoittajalle on selvää, miksi ja mistä lehteen kirjoitetaan. Jos toimitus käynnistää blogin ajatuksella “kaikilla muillakin on blogi, kirjoitetaan mekin jotain tuonne meidän nettisivuille jonkinlaista blogia”, ei ennuste ole kovin hyvä. Pitäisi miettiä tarkemmin kenelle kirjoitetaan, mistä ja miksi. Aika harvoin paperilehden konseptinakaan on “joku kirjoittaa sinne joskus jostain kivasta ja kiinnostavasta”.

Tässä on hassu ristiriita harrastusmielessä bloggaavien ja blogia pitävän ammattikirjoittajan välillä. Huvikseen bloggaava tietää aiheestaan, tietää mitä ja miksi kirjoittaa (ainakin yleensä), ja yleisökin on usein tiedossa. Tekstin tekninen miellyttävyys taas vaihtelee runsaammin. Ammattikirjoittaja tietää tekstin tuottamisesta paljon ja kirjoittaa tarvittaessa nopeasti pätevää tekstiä, mutta jos aihe, yleisö ja kirjoittamisen tarkoitus ovat hukassa, ei lopputulos välttämättäole hyvä. Joskin poikkeuksia tietysti löytyy molempiin suuntiin.

Suosio ei ilmeisesti ole ollut suuren suurta, parissa vuodessa palveluun on Oman tilastojen mukaan kertynyt 6046 artikkelia ja 1593 luomusta, mitä ne sitten ikinä tarkoittavatkaan. Videoita on tilastojen mukaan 19 ja kuvagallerioita 328 kappaletta.

Iltalehti lähestyi palvelunsa tiimoilta aikanaan myös joitakin blogikirjoittajia, mistä Mari Koo kirjoitti Jaikussa syksyllä 2007. Tuolloin luvattiin osa sivuston mainostuloista ja arveltiin, että vuonna 2010 Omassa bloggaaja olisi voinut tienata mainoksilla 5000-15000 euroa vuodessa.

Nyt viimeistään voi jälkiviisastella, että Oman sivuilla mainosrahojen perässä siirtyjä olisi luultavasti saanut pettyä. Tietysti olisi voinut olla periaatteessa mahdollista, että palveluun siirtyneelle pätevälle kirjoittajalle olisi löytynyt Iltalehden verkkoversiosta jotain muuta kirjoiteltavaa josta olisi rahaakin voinut saada.

Tai ehkä Iltalehti olisi tarjonnut bloggaajille mahdollisuutta moderoida lehden keskustelupalstaa, jonne IL haki vapaaehtoisia valvojia alkukesästä. Palkaksi törkyviestien poistamisesta olisi saanut Iltalehden digilehden lukuoikeuden ja joskus leffalippuja.

Oman Iltalehti korvaa Nurkka.fi:llä, joka ulkoasultaan on kopio saman konsernin omistamasta Vuodatus.net-bloggauspalvelusta. Käyttäjiksi haviteltanee pelkkien blogikirjoittajien lisäksi erilaisia yhteisöjä. Nurkassa käyttäjä voi blogin ohella perustaa keskustelupalstan ja kuvagallerioita sekä käyttää pikaviestipalstaa.

Kun nyt Iltalehdestä muutenkin riittää jauhettavaa todettakoon vielä, että Iltalehden toimituksessa työskentelee nähtävästi vain pyhimyksiä, jotka ovat täysin kaikenlaisten vaikutuspyrkimysten ulkopuolella eivätkä ainakaan ikinä edistä henkilökohtaisia asioita työssään.

Tämän voi päätellä Aarno Laitisen kolumnista jossa hän kirjoittaa: “Kunnallisten päättäjien ja yritysten pitäisi hyvissä ajoin ottaa selville, ettei alueilla, jonne ne aikovat rakentaa uuden talon, purkaa vanhan, louhia luolia, pystyttää sataman tai kaivoksen, asuttaa kehitysvammaisia tai laitapuolen kulkijoita, asu yhtään Yleisradion, Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Aamulehden tai jonkin muun tärkeän median toimittajaa.”

Näiden medioiden toimittajat ovat ilmeisestikin kehdanneet kyseenalaistaa erilaisia hankkeita. Iltalehdestä Laitinen ei kuitenkaan löydä mitään moitittavaa, mistä voikin päätellä, ettei lehti koskaan kyseenalaista mitään uusia hankkeita. Tai sitten Iltalehden toimittajat ovat pyhimyksiä joiden työssä henkilökohtaiset asiat eivät näy. Tai tietysti voi olla myös, ettei Laitinen laske Iltalehteä tärkeäksi mediaksi.

Tärkeää on myös tietää, että Madonna ostatti esiintymisshortsinsa suomalaisesta kaupasta, mistä Vartti kertoi innoissaan, ja Aamulehti jatkoi innoissaan kun shortsit valmistanut putiikki on tamperelainen.

Iltapäivälehdet olivat aivan omaa luokkaansa keikkahypetystä ja spektaakkelia pykätessään: molemmissa oli perjantaina noin kahdeksansivuinen lisäliite keikasta. Niissä riitti myös joitain pieniä virheitä: Iltalehti taisi väittää Jätkäsaaren houkuttelevan tulevaisuudessakin suuria artisteja keikkailemaan, vaikka tietääkseni aluetta ollaan piakkoin ryhtymässä rakentamaan eikä siellä siksi muita megatapahtumia nähtäisi. Netissä keikkaa mainostettiin ikimuistoiseksi ja unohtumattomaksi lukuisilla jutuilla. Iltalehti: Kiitos Madonna – tämä ei unohdu. Iltalehti raporteerasi muiden tavoin myös parhaista paikoista Madonnan kuulemiseksi ilman pilettiä.

Ilta-Sanomissa keikkaa ylistettiin myös otsikolla Madonnan konsertti oli ikimuistoinen. Jutussa on muuten hauskaa se, että yön jälkeen siitä on muutettu yhtä alussa ollutta kohtaa. Ensin kirjoitettiin: “- Aivan huikea show! En ole koskaan nähnyt vastaavaa, IS:n toimittaja Saku-Pekka Sundelin kommentoi hetkeä ennen keikan loppumista. Madonna oli hypännyt jopa lavalta alas yleisön sekaan. – Hän antoi kaikkensa!”

Aamulla IS:n uutisen sama kohta taas kuului: “- Aivan huikea show! En ole koskaan nähnyt vastaavaa, konserttiyleisöstä kommentoitiin hetkeä ennen keikan loppumista. Madonna oli hypännyt jopa lavalta alas yleisön sekaan. – Hän antoi kaikkensa!” Yön aikana IS:n oma toimittaja siis muuttui yleisöksi. Muita IS:n Madonna-uutisia: Keikan alusta raportoitiin kuinka Jätkäsaaressa on täysi hulina päällä ja myöhemmin Madonnan seilaavan merellä ennen keikkaansa. Keikan biisilistaa toisteltiin myös IS:ssä kuten monessa muussakin keikasta kirjoittaneessa mediassa.

Hesarillakin Madonna-raportointiin riitti toimittajia. Arvionsa oli minusta hyvä ja kuvaava: Madonna uurasti suomalaisyleisön edessä on minusta aika osuvasti sanottu, melkoista uurastamistahan esiintyminen Madonnalle on. Kämpin edustalla olleita faneja jaksettiin ihmetellä ja muutakin mainittavaa Madonnasta näyttää riittäneen nettiin ainakin 15 jutun verran. Hesarin ääni kuului kauas -juttua hieman ihmettelen, kun se perustuu vain keskustelupalstansa viesteihin, niihinhän voi kuka tahansa kirjoittaa nimimerkillä ihan mitä tahansa soopaa.

YLEn Madonna-raportointi ei jäänyt kilpailijoita huonommaksi: Ylellä kirjoitettiin arvio keikasta, tehtiin yleisjuttua keikan etenemisestä, haastateltiin Madonnan kanssa laulamaan päässyttä miestä ja koostettiin paljon kuvia yleisöstä. Etukäteen hehkutettiin kuinka Madonna panee Helsingin sekaisin. Tosin itse en kyllä tätä oikein huomannut, joskaan en keikkaa edeltävänä päivänä ihan ydinkeskustan alueella paljoa liikkunutkaan. YLEn hauska poikkeus muiden uutisoinnista näkyi, kun uutisoitiin Madonnan olevan myös yksi tärkeimmistä homoikoneista.

Aamulehtikin jaksoi käyttää työaikaa ja vaivaa Madonnasta kirjoittamiseen. Eräs kiinnostava artikkeli on tämä analyysi, jossa kerrotaan Madde-tädin leivän olevan maailmalla kovin pieninä palasina. Samalla pohditaan kuinka Madonna oli yksi ensimmäisistä, joka huomasi levymyynnin tuottojen siirtyvän enemmän keikkamyynnin puolelle. Silmiinpistäväksi sen tekevät hyvin samantapaiset havainnot, joita Talouselämä päivää aiemmin esitteli jutussaan. Tietysti tällaiset huomiot voi tietysti tehdä kuka tahansa asiaan perehtynyt, joten yhdenmukaisuus voi olla sattumaakin.

Kaikkiaan voisi sanoa, että Madonna-raportointi oli hauskaa ja viihdyttävää seurattavaa, mutta Madonna olisi luultavasti esiintynyt aivan yhtä viihdyttävästi vaikka hänestä olisi kirjoitettu muutama juttu vähemmän. Epäilen myös, ettei maakunnissa ole jaksettu innostua Madonna-meiningeistä ihan yhtä paljoa kuin Helsingissä.

Tämä merkintä ei muuten heijastele sitä, että olisin tympääntynyt Madonna-hypettämiseen, kävin itsekin tutustumassa keikkaan Lauttasaaren niemenkärjestä. Sinne äänikin kuului mukavasti, joskaan välispiikit eivät oikein hyvin erottuneet. Itse Madonnan näkeminen olisi vaatinut kaukoputkea, jollaisen moni olikin kaapeista mukaansa kaivellut. Vartti kirjoitti uutisenkin Lauttasaaren yleisöstä, ja jutun kuva on otettu aivan niiltä kulmilta missä itsekin seisoskelin ja loppukeikan istuin. Nyt keikan jälkeen olen innostunut kuuntelemaan Madonnan biisejäkin oikein urakalla.